Vuonna 2004 paljastetusta ”puukartellista” seurasi kymmenien miljoonien eurojen sakot. Vielä suuremmista summista on kyse parhaillaan käytävässä vahingonkorvauskanteessa, jonka Metsähallitus on nostanut kolmea suurta metsäyhtiötämme vastaan.
Lisäksi on odotettavissa satoja vastaavia vaateita yksityisten metsänomistajien taholta. Asialla on kuitenkin puolensa.
Puunostajien yhteistyöllä on pitkät perinteet. Osa sahayhtiöistä muodosti ”renkaita” Metsähallituksen tukkihuutokaupoissa 1880-luvulta alkaen: sovittiin myyntierien jaoista ja enimmäishinnoista. Perustettiin myös ensimmäiset puunhankintayhtiöt. Järjestelmä toimi korkeintaan kohtalaisesti, eikä kruunu myynyt puitaan vähimmäishintojensa alle. Ostajien yhteistyö laajeni maamme itsenäistymisen jälkeen. Muodostettiin erilaisia paperipuu- ja tukkiyhdistyksiä ja -renkaita, joilla pyrittiin puunhintojen hallintaan sekä ostajien välisen kilpailun vähentämiseen. Niillä tavoiteltiin samaa kuin paperiteollisuuden vientiyhdistyksillä, Finncellillä ja vastaavilla. Järjestelmää ei kuitenkaan saatu toimimaan metsäpuolella: kaikki yhteistyöyritelmät hajosivat ennen pitkää välistävetoihin ja ostajien keskinäiseen epäluottamukseen. Myös lukuisat järjestelmän ulkopuoliset saha- ja vientiliikkeet, Metsäliitto ennen kaikkea, estivät ostajien ”jalot” pyrkimykset.
Sotavuosina puukaupassakin jouduttiin säännöstelytalouteen. Sen kokemusten myötä ryhdyttiin aikaa myöten solmimaan puun myyjien ja ostajien kesken hintasopimuksia. Myyjäpuolella sopimuspuolena oli MTK, ostajapuolella lähinnä suurimpien metsäyhtiöiden muodostama Teollisuuden Puuyhdistys, TPY. Nytkin Metsäliiton ja lukuisten ”villien” sahojen toiminta vähensi hintasopimusten pitävyyttä, jos kohta tpy-läistenkin rintamassa ilmeni jatkuvasti karkuruutta, ja nimikkeelle ”valehtelijoiden klubi” saattoi olla monta kertaa perusteensa.
Vuoden 1992 kilpailulaki lopetti ostajien yhteistyön ja hintasopimukset, viimeksi mainitut muutaman vuoden viiveellä. Siirryttiin markkinatalouteen, mikä lisäsi puun hintojen ja määrien vaihtelua; tämä koski erityisesti tukkipuuta. Tilanteen hallitsemiseksi suurimpien metsäyhtiöiden metsäosastoilla jatkettiin keskinäistä yhteydenpitoa, mikä johti vuonna 2004 ”puunostokartellin” paljastumiseen sekä ennätyssuuriin sakkoihin. Kyse ei kuitenkaan ollut kartellista, vaan kilpailulain vastaisesta toiminnasta.
Markkinaoikeuden päätöksen jälkeen osa puunostajista on ryhtynyt käräjöimään vahingonkorvauksista. Näytön osoittaminen tulee olevan vaikeaa ellei mahdotonta. Jokainen puukauppa on näet yksilöllinen, ja sen hinnoitteluun on vaikuttamassa iso joukko kauppakohtaisia tekijöitä, puumarkkinatilanne sekä lisäksi tietenkin myös ostajan ja myyjän kauppamiestaidot. Miten osoittaa, että ilman kolmen firman metsänhoitajien kahvittelu- tai grogihetkiä joku metsänomistaja olisi saanut puistaan paremman hinnan kuin mitä tapahtui? Mikäli näillä – sinänsä kielletyillä – tapaamisilla olisi ollut jotain vaikutusta puun hintoihin, sen pitäisi näkyä hintatilastoissa. Kuitenkin vuoden 2004 jälkeen ei tilastoissa ole osoitettavissa minkäänlaista hyppäystä ylöspäin; etenkin kuitupuun hintakäyrät säilyivät edelleen ”aivokuolleina”. Tukin hinnoissa on tietysti sahatavarasuhdanteiden aiheuttamat muutokset, väliin isotkin – kuten ennenkin.
Puukartelliasiassa on kuitenkin unohdettu niin puukaupan erikoisluonne kuin ennen kaikkein tärkein. Kilpailulakeja on tapana perustella kuluttajan edulla. Voiko olla kuluttajan etu, että puusta valmistettujen tuotteiden hinta on mahdollisimman korkea? Puukartelli, jos sellainen olisi saatu toimimaan, olisi sitä vastoin palvellut kuluttajan etua. Kartellijupakan tutkinta ja oikeudenkäynti kuitenkin osoittavat, että kilpailuviranomaisille oli tärkeämpää metsänomistajien hyvinvointi kuin kuluttajan etu.
Esko Pakkanen
Maaseudun tulevaisuuden artikkeli 8.2.2016